Olen monesti jo miettinyt kirjoittavani kokemuksiani ylös. Minulla pyörii viime vuosista paljon mietteitä päässä, kirjoittaisin niistä varmasti pitkän kirjan jos vain jaksaisi. Kirjoitan kuitenkin nyt anonyymina blogia, toivoen että tämä tavoittaisi edes yhden kohtalotoverin. Kirjoitan tätä myös itselleni, jospa saisin ajatuksia kasaan tätä kautta. :-)
Kimurantti kilpirauhanen
Todellakin, kimurantti. Itselläni todettiin vuonna 2008 kilpirauhasen liikatoiminta. Olin tuolloin 15-vuotias nuori, jolla ainakin piti olla elämä edessä. En voi sanoa että elämäni olisi ollut kamalaa, mutta koville se on kyllä ottanut.
Olin aikaisemmin käynyt turvonneista nilkoista lääkärillä. Antoivat kylmägeeliä mukaan ja lähettivät kotiin. Myöhemmin äitini huomasi minun olevan kovin väsynyt ja halatessaan minua hän pelästyi sydämeni kovaa sykettä. Itse olin jo tottunut huonoon olooni, enkä edes tajunnut itsessäni mitään poikkeavaa.
Seuraavalla lääkärireissulla minut pistettiin verikokeisiin. Tulosten tultua minut kutsuttiin välittömästi sairaalaan lastentautien erikoislääkärille. Kilpirauhasen liikatoiminta. Tuolloin en tajunnut näistä arvoista mitään, mutta nyt vanhempana olen tajunnut kuinka sairas olen tuolloin ollut. S-TSH alle 0.020 mU/l, S-T4-V 82 pmol/l ja S-T3-V yli 30.8 pmol/l. Arvot eivät varmasti kerro monelle mitään, minulle ne on lukuja mihin en halua enää ikinä palata.
En oikein muista sairaalassa käynnistä mitään. Jouduin jäämään osastolle, tarkkailivat miten elimistöni reagoi uuteen Tyrazol-lääkitykseen. Sain myös Propral-lääkityksen, leposykkeeni oli 145 joten sydämen taakkaa minimoitiin sillä. Muistan pistäneeni kavereille viestä, että tänne jäätiin eli viikonlopun suunnitelmat peruttu. Taisi joku kavereista epäilläkin silloin sairauttani, eihän minulla voinut kilpirauhassairautta olla kun olin niin nuori.
Siinä meni koko yläaste pienessä sumussa. Näin jälkeenpäin ajatellen, mahtoikohan kukaan tajuta kuinka rankkaa oli hoitaa peruskoulu loppuun kun olin todella sairas. Menetin yläasteella monta ystävää, vetäydyin porukasta ja elämän ilot oli todella vähissä. Olin paisunut kuin pullataikina, nilkkani oli täynnä nestettä eikä asiaa helpottanut yhtään se että toinen jalkani kipuili jatkuvasti. Silti muistan kuinka juoksin rättiväsyneenä cooprin testin niin kuin muutkin. Liikunnanopettaja sanoi vain, että kävele jos et muuten jaksa.
Inhosin omaa kroppaani noina aikoina. Naamani oli turvoksissa, silmäni turvonneet päästä ja hiukset kamalan näköiset. Löysin vähän aika sitten kuvan, joka on otettu mökkirannasta juuri noihin aikoihin kun olin kamalassa kunnossa. Bikinit päällä. Nauroin ääneen tuolle kuvalle. Ihme kun on itseluottamus ollut nollassa.
Arvot alkoivat kuitenkin mennä parempaan päin. Oloni parani, elämäkin vähän hymyili. Siitäkin huolimatta että vanhempani erosivat samoihin aikoihin kun sairaus todettiin. Seitsemänhenkinen perhe rikkoutui täysin. Ollaan sitä jälkeenpäin mietitty, että olikohan se vanhempien ero mikä laukaisi tämän minun kilpirauhassairauden. Mene ja tiedä.
Riittää tämä kertoilu tällä erää, vielä on paljon mietteitä ja kirjoitettavaa omasta elämäntiestäni. :-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti