Päivät lentää

Jaahans, se olisi ensimmäinen työviikko uudessa työpaikassa pulkassa. Paljon on opeteltava uusia asioita, jaksettava opiskella työn ohessa ja hoitaa kotihommat. Ja samalla tehdä vanhaa työtäni tuurarina. Näiden ensimmäisten päivien aikana olen jo ajatellut, tuliko taas haukattua liian iso pala itselleen. Ainakaan kun uuden oppiminen ja asioiden sisäistäminen ei käy minulta niinkään helposti. Nykyään mennään vajaatoiminnalla, aivot toimivat hitaasti ja kaikki tuntuu ylitsepääsemättömältä. Ja ne sosiaaliset tilanteet, uudet työtoverit ja kaikkien kanssa pitäisi edes vähän tutustua. Apua. Olen muutenkin hieman ujo tyyppi, pelkään valmiiksi jo tilanteita missä ollaan ryhmässä. Kahdenkesken kyllä juttu luistaa ja olen oma itseni. Mutta ryhmässä.. No, ehkä olen hyvä kuuntelijatyyppi ja ei kai kaikki ihmiset voi olla sosiaalisuuden ja avoimuuden tähtiä. Ja ehkä tuotakin taitoa voisin jossain kehittää, en ainakaan toistaiseksi ole lähtenyt asiaa sen enempään muuttamaan. 

Ehkä tuo ujous heijastuu peruskoulun ajoilta. Aloitettuani yläasteen pääsin vallan mainiosti porukoihin mukaan. Pikkuhiljaa alkoi kumminkin vaihe, kun minut työnnettiin tuosta uudesta porukasta pois. Jäihän minulle kavereita, muutama niistä on tällä hetkellä elämäni tärkeimipiä ihmisiä. Mutta onhan se nuorelle ihmiselle kova paikka kun tiputetaan kalliolta yks kaks alas. Siitä lähtien olen ollut enemmän vierestä seuraaja, kuuntelija joka nauraa porukan mukana. Ja ehkä sairauteni takia ei edes kiinnostanut muiden seura, keskittyi vain siihen omaan suorittamiseen ja selvitymiseen. 

Niin.. Selviytymiseen. Olen aina miettinyt kuinka jotkut asiat vaativat minulta kauheata suorittamista. Joka päivä tuntuu olevan selviytymistä. Ja aina joutuu näyttämään muille mihin minä pystyn, mitä minä osaan ja etten ole sen huonompi kuin muutkaan. Ehkä tämä on nykyään ihmisten arkea. Kovat paineet joka asiasta, kaikessa pitäisi muka olla paras. Missään ei saisi ikinä epäonnistua. Minä ainakin olen epäonnistunut ja niistä oppinut. Jotkut epäonnistumiset ovat kuitenkin romuttaneet minun unelmani. Olen varmaan liian haavoittuvainen, ei kaikista asioista saisi ottaa itseensä. Ja olen minä kuitenkin jotain saavuttanutkin, ja vielä on paljon saavuttamatta. On niitä unelmia jäänytkin ja tietysti tullut uusia. Sitä ei ikinä tiedä mihin maailma kuljettaa. :-) 

Olen ikuisesti kiitollinen lasten erikoislääkärille, joka hoisi minua sairauteni ensimmäiset vuodet. Hän oli ymmärtäväinen, kiinnostunut aidosti olostani. Kovan turvotuksen nilkoissa hän halusi selvittää täysin. Käytiin reumatutkimuksissa, kuvattiin magneettikuvalla kipualue, alavatsa ultrattiin tukoksien varalta ja tukisukkiakin kokeiltiin. Mitään erikoista ei löytynyt. Minulla painon kanssa kävi päinvastaisesti mitä normaalisti liikatoiminnassa. Olin lihonnut monta kiloa, papereistani löysin kilomäärän 69 ja pituuteni kuitenkin oli n.167. Minä kun aina olin ollut hoikkavartaloinen. Pitkän lääkityksen jälkeen elimistöni alkoi tasapainottua. Paino alkoi tippua tasaiseen tahtiin, kävely ei ollut enää niin vaikeaa kun turvotus oli laskenut nilkoista. Paino taisi tippua vähän liikaakin, jouduin pitämään pariviikkoa ruokapäiväkirjaa ja käymään ravitsemusterapeutilla. Ruoka alkoi kuitenkin taas maistua ja aloin yläasteen loppuaikoina olla ihan normaalipainoinen nuori. 

Olen kiitollinen myös siitä avusta, mitä sain koulun terveydenhoitajalta ja psykologilta. Kerran viikossa minulla oli psykologin kanssa tapaaminen, sain purkaa tunteita vanhempien erosta ja sairaudestani. Silloin oli hyvä olla joku aikuinen joka osasi tukea minua ja kertoa tietoa sairaudestani. 

Peruskoulun viimeisellä luokalla oloni oli jo niin hyvä, että numerotkin nousivat todistuksessa. Olen aina ollut keskiverto suorittaja, sairauteni pahimpina aikoina opiskelu oli rankkaa mutta numerot eivät paljon keskiverrosta tippuneet. Meillä ei ole ikinä kotoa ollut paineita koulun suorittamiseen, kotona tiedettiin että parhaamme yritämme. Ihan jokaisen meidän viiden lapsen kohdalla asia oli näin. Tiesin jo valmiiksi mihin hakisin peruskoulun jälkeen opiskelemaan. Ammattikouluun pääsinkin, autoalalle niin kuin toivoinkin. Sain kolme stipendiä peruskoulusta lähtiessäni, uurastukseni palkittiin ja olin tyytyväinen suoritukseeni. Innolla lähdin kesänviettoon ja odotin uutta koulua. Tietämättä mistään tulevista vastoinkäymisistä sairauteni kanssa.

Niin, ja niistä nilkoista vielä ! Minulla on vieläkin äitini antama nilkkakoru tallella, sain sen juuri niihin aikoihin kun sairauteni todettiin. Silloin se ei meinannut edes mennä kiinni, nyt saan sen läpi nilkasta sitä avaamatta. Nyt kun katson korun kokoa kauhistelen miten isot nilkkani todella ovat olleet.. Käsittämätöntä miten kilpirauhanen vaikuttaa niin moneen ja mahdollisesti niin päinvastaisesti kun normaalisti. ;-)